tiistai 7.3.
Heräsin jo ennen kahdeksaa. Autoon pitäisi vaihtaa öljy, mutta en haluaisi mennä pihalle ja ryömiä siellä auton alla. On kylmä, ja todennäköisesti savukin alkaa pian haista.
Olen jo monen päivän ajan ollut masentunut, ja tuntuu, että masennus sen kuin pahenee. En tiedä, mistä se johtuu. Haluaisin vain nukkua ja olla miettimättä asioita. Yksi syy masennukseen voi olla se blogi, jota olen tehnyt. Tai ei blogi masenna vaan ajatus siitä, mitä kaikkea blogista ehkä seuraa tai ei seuraa, jos ja kun ilmoitan blogista kirjeessä Ratamoille.
Olen panostanut tähän asiaan jo niin paljon henkisesti viimeisten vuosien ajan, että en kestä sitä mahdollisuutta, että Ratamot jatkavat savuttamista entiseen malliin, vaikka lähetänkin kirjeeni. Haluan, että savuttaminen loppuu. Haluan kerta kaikkiaan, että se loppuu. Olen odottanut vuosia sitä päivää, jolloin voin mennä pihaan ja olla täysin varma siitä, että nyt siellä voi hengittää raitista terveellistä ilmaa. Pelkkä ajatus siitä, että sitä päivää ei ehkä koskaan tulekaan, masentaa. On enemmän kuin ankeaa, jos osoittautuu, että kaikki vaivannäköni on mennyt hukkaan, ja savu haisee kuten ennenkin.
Entä, jos Ratamot eivät edes lue blogiani? Mitä muuta voin tehdä? Mitä yleensä voin tehdä, jos savu edelleen haisee pihassamme? Haluan muuttaa pois Töysästä, mutta minne muuttaisin ja millä rahoilla. Tilanne näyttää umpikujalta. Vähemmästäkin masentuu.
keskiviikko 8.3.
Minua vaivasi koko Helsingin reissun ajan sama masennus, jonka kourissa kiemurtelin jo Töysässä. Masennuksen oleellisin syy oli Ratamon savu, jonka järkyttävyyden ja mielettömyyden tajusin taas kerran, kun sain hengittää Helsingissä ja muualla tavallista raitista savutonta ilmaa. Nukuin aika huonosti ja haudoin kaikenlaisia synkkiä ajatuksia.
Kun pääsin Millan tietokoneen ääreen, aukaisin amerikkalaisen internet-sivun, jossa kerrotaan puulämmityksen vaaroista. Halusin näyttää joitakin siellä olevia kuvia Jesselle tai Millalle. Seija hermostui tästä ja alkoi rähjätä. Se sanoi, että enkö edes Helsingissä voi olla puhumatta Ratamon savusta. Se kertoi tuoneensa minut Helsinkiin sen vuoksi, että edes hetkeksi pääsisimme irti Töysän ahdistavasta tunnelmasta ja minun jatkuvista savupuheistani. Ja nyt kuitenkin jatkan samaa masentavaa savuvalitusta myös Helsingissä ja pilaan tunnelman.
Tarkoitukseni ei ollut puhua savusta sen enempää. Olisin vain näyttänyt muutaman internetistä löytämäni kuvan eikä mitään muuta. Seijan moitteet saivat minut kuitenkin vastaamaan samalla mitalla. Sanoin, että olen masentunut, ja että Helsingin raikkaan ilman hengittäminen tuo väistämättä mieleen sen tosiasian, että joudumme vielä palaamaan Töysän savuiseen ilmaan. Väittely - tässä vaiheessa jo riitely - jatkui. Sanoin, että en kerta kaikkiaan enää halua hengittää savua vaan vien Ratamon postilaatikkoon kirjeen, jossa pyydän niitä lopettamaan savuttamisen. En halua tehdä niin kuin Seija ehdottaa eli odottaa, kunnes sähkön hinta halpenee, jolloin Ratamot ehkä vähentävät savuttamistaan. Joskus savua on tullut vielä vapun tienoillakin. En halua hengittää sitä enää tippaakaan.
Kun mainitsin vieväni kirjeen Ratamon postilaatikkoon, Seija sai tavanomaisen itkukohtauksen. Se sanoi, että kirjeen vieminen todennäköisesti aiheuttaa ennen kuulumattomia vastatoimia ja tuhoaa lopulta perheemme. Mitä vain voi tapahtua. Jos päätämme muuttaa, emme saa taloamme myydyksi, koska kukaan ei halua muuttaa paikkaan, jossa haisee savu. Ratamon Uolevi istuu kunnan päättävissä elimissä, joten emme sitäkään kautta onnistu saamaan savutusta loppumaan. Kunta hyökkää kimppuumme ja tuhoaa meidät. Kaikki yritykset savuttamiseen lopettamiseksi ovat turhia. Savusta huomauttaminen - kirjeellä tai muutenkaan - aiheuttaa vain oman tuhomme. Parasta olisi vain nöyrtyä ja olla välittämättä savusta.
Tuon “keskustelun” jälkeen loppupäivä oli mitä sen voi arvata olevan. Seija ei puhunut minulle enää mitään. Se vain vaati, että lähdemme mahdollisimman pian Töysään. Tallinnan matka, jota olimme suunnitelleet, unohdettiin.
Veimme Millan Töölön kirjastoon, jonne se meni lukemaan. Se oli tietysti pahoittanut mielensä tuosta riidastamme. Tai oikeastaan riita on väärä sana kuvaamaan tapahtumaa, koska kyseessä oli yksipuolinen riita. En nimittäin syyttänyt tai moittinut tai arvostellut tai uhkaillut Seijaa millään tavalla keskustelumme aikana. Tuollaisethan ovat asioita, jotka tekevät keskustelusta riidan. Kerroin vain, että olen masentunut ja haluan savuttamisen loppuvan. Seija sen sijaan syytti ja moitti minua.
Lyhyitä ajamiseen ja muuhun matkan tekoon liittyviä keskusteluja lukuun ottamatta Seija jatkoi mykkäkouluaan koko loppupäivän. Se huokaili ja näytti kärsivältä. Jossakin vaiheessa se piirsi käsillään ison ympyrän tai pallon ilmaan. Sen oli tarkoitus kuvata pahuutta ja kärsimystä, jonka aiheutan muille ihmisille elämälläni. Seijan mielestä en käytännöllisesti katsoen muuta aiheutakaan. Muutamat harvat, epäonnistumaan tuomitut yritykseni tuottaa muille muuta kuin pahaa, ovat vain mikroskooppisen pieni pisara tuohon valtavaan palloon eli pahan määrään verrattuna. Olen siis käytännössä läpeensä paha, ja kärsimysten tuottaminen on ainoa, mitä pystyn muille tekemään.
Jos on jo ennestään masentunut, mitä tuollaiset puheet saavat aikaan? Eivät mitään, koska masentuneena niistä ei jaksa välittää.
