Touhuilin päivän tietokoneen ääressä, tällä kertaa Linux-koneen. Kirjoittelin erilaisia juttuja.
Illalla kävin kiertämässä lammen, ja tällä kerralla Jesse oli poikkeuksellisesti mukanani. On ihmeellistä, että se lähti mukaan.
Ratamon savu löyhkäsi taas illalla aivan raivopäisesti. Se haisi, kun lähdimme kävelemään, ja se haisi, kun tulimme kävelemästä. Savu löyhkäsi sietämättömästi jo satojen metrien päässä isomman tien risteyksessä ja kauempanakin. Ja voi arvata miten pajon se löyhkäsi meidän pihassamme. Talomme on savupilven keskellä, eikä ikkunoita voi avata tuulettaakseen. Sisällä on tunkkaista, ja välillä olen haistavinani savunkin. Hiukkaspitoisuudet ovat varmaan jonkin ydinlaskeuman luokkaa. Kurkkua ärsyttää.
Kävin katsomassa eilen illalla ja myös tänä iltana, miten paljon sitä savua sieltä piipusta oikein tulee, ja missä menee savun raja. Tuulen suunta on sama mikä se niin usein on, eli savu tulee suoraan taloamme kohti. Jo reilun kymmenen metrin päässä tielle mentäessä tulee raja, joka jälkeen savu ei haise ollenkaan. Miksi ihmeessä tuulen pitää aina olla juuri meidän talomme suuntaan. Miksei savu voi edes joskus mennä muiden talojen päälle niin, että se ei haisisi meidän talomme pihoilla ja puutarhassa – ja sisällä.
Ratamon talo on pimeä niin kuin se oli eilen illallakin, kun kävin katsomassa. Savu vain nousee piipusta kuin isommastakin voimalaitoksesta. Eilen - tai tänäänhän se itse asiassa oli - pystyin tuulettamaan vasta kahden aikaan yöllä, kun puiden käryäminen vihdoin lakkasi Ratamon uunissa. Tänäänkin on odotettava siis vielä monta tuntia ennen kuin voi tuulettaa.
Tyypit panevat uuniin puita kituen "palamaan" ja menevät tyytyväisinä nukkumaan. En pysty keksimään mitään piittaamattomampaa ja omahyväisempää naapuriterroria. Masentaa.
